MARRASKUU

Mihin tää aika menee, oikeesti? Nyt on jo marraskuu ja vastahan mä odotin innolla tämän vuoden alkamista ja mietin mitä kaikkea tää vuosi tuo tullessaan. Kaiken kaikkiaan tää on ollu kiva vuosi ja se on täyttäny kaikki mun odotukset, mutta samalla tää on ollu myös mun elämäni raskaimpia vuosia K:n sairastumisen takia. Vaihdettiin kunnan puolelta Turkuun Suomen suurimpaan neurologian osaamiskeskukseen, Sairaala Neoon. Ensimmäistä kertaa on sellanen olo, että me ollaan nyt osaavissa käsissä ja meistä pidetään hyvää huolta. :) 

Tässä kuussa me lähdetään Scooterin keikalle Helsinkiin ja heti seuraavana päivänä on lähtö Lontooseen. Kaikenlaista kivaa siis tiedossa, nää syksyt ei oo nykyisin enää niin tylsiä ja ankeita. ♥

Dippiä, sipsiä ja vihanneksia. Nams. ;) Nyt vaatteet päälle ja kuntosalille hakemaan uutta salikorttia. Johan tässä on pidettykin lähes kuukauden salitaukoa, hupsista!

Eteenpäin päivä kerrallaan

Hei! Kävin tosiaan lääkärissä ja sain diagnoosiksi nyt sitten F43.0 eli akuutti stressireaktio joka puolestaan heijastuu suoraan yöuniin. Sen suhteen oon kyllä menty askel eteenpäin, sillä en juurikaan enää herää yöllä ja tarkista ensimmäiseksi, että toinen varmasti hengittää ja on kunnossa. Mulle tarjottiin myös mahdollisuus käydä juttelemassa työterveyspsykologin kanssa, mutta peruin sen koska meillä on samaan aikaan EEG-tutkimukset joihin haluan lähteä mukaan. Soittelen jos ahdistus ja pelkotilat alkaa taas pahenemaan. Toistaiseksi näyttäis kuitenkin siltä, että pahin alkaa olla kai jo takana.  Enkä mä tiedä auttaako psykologi varsinaisesti, koska mä pelkään nyt lähinnä uusia kohtauksia. Kun sais vaan rentouduttua jotenkin.

 

Käytiin eilen viemässä tulppaaneja naapurille, joka autto mua silloin yöllä ennen avun tuloa ja huolehti siitä, että ensihoitajat pääsivät rappukäytävään. Mentiin molemmat viemään kukat, jotta naapuri näkee, että kaikki on hyvin ja tilanteesta selvittiin ainakin toistaiseksi pelkällä säikähdyksellä. Se oli hirmu pahoillaan, ettei alkuun suostunut avaamaan ovea. Sehän on täysin ymmärrettävää, koska en mäkään avais viikonloppuyönä kenellekään ovikellon soittelijalle ovea! :) Tuntu hyvältä ja siinä itse kullakin tais tulla pieni tippa linssiin kun kiiteltiin toisiamme. <3

Sit vähän ilosempiin asioihin. Me ostettiin viime viikolla kahdet 10kg säädettävät käsipainot. Nyt me voidaan siis tehdä yläkropan treenit ihan pelkästään kotona kuntokeskuksen ja käsipainojen avulla. Yhteen käsipainoon voi siis lisätä kiekkoja joten yhdestä käsipainosta saa helposti yli kymmenen kilon painoisen. Nyt voi laittaa Spotifyn päälle ja treenata kotona. :)

Lisäks oon yrittäny käydä ahkerasti lenkillä. Matkat on vaihdellu siinä 2,5-7km välillä. Toivotaan että rasva saatais palamaan ja tänä vuonna oltais ihan oikeesti kesäkunnossa. ;) Koitetaan taas tsempaa ja keskittyä syömään paremmin. Tää on ollu vähän sellasta vuoristorataa syömisten kanssa. Tosin nyt olis tärkeintä että sais syötyä edes jotain! :) No joo. Nyt täytyy lopettaa, kohta lähdetään ajamaan Hämeenlinnaan päin. Pitäkää meille peukkuja!

Kaikki hyvin!

Meillä koettiin tosiaan lauantai-sunnuntai välisenä yönä kauhunhetkiä, kun poikaystävä sai vakavan sairaskohtauksen ja jouduin soittamaan hätäkeskukseen. Paikalla oli useita yksiköitä ja ensivaste totesi, ettei ole ikinä nähny niin pitkäkestoista ja voimakasta kohtausta perusterveellä ihmisellä, jolla ei siis ole taustalla mitään laukaisevia tekijöitä (sairauksia, päihteiden käyttöä tms). Niistä ei siis ollut kysymys. Kohtaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lääkäri kirjoitti kiireelliset lähetteet jatkotutkimuksiin ja lähdetään huomenna aamusta Hämeenlinnaan tutkimuksiin. Poikaystävä on tapahtumien kanssa täysin sujut; ei murehdi eikä stressaa mistään, vaan elelee päivä kerrallaan. Se ei tosiaan muista muuta kuin menneensä huoneeseen ja heränneensä sairaalasta. Yksityiskohtaisesti en illan tapahtumia halua kertoa, mutta sain luvan infota että tällaista on tapahtunut ja kaikki on hyvin.

    

Poikaystävä voi tällä hetkellä jo hyvin, oikeestaan todella hyvin. On siis jo oma ihana kekkuli itsensä! :D Tyttöystävä onkin sitten ihan oma lukunsa. Tapahtumat oli mulle sen verran iso sokki ja järkytys, etten oo kyenny esimerkiks menemään siihen huoneeseen missä tää kohtaus tuli. Pelkkä huoneeseen katsominen tekee joka kerta pahaa. Tapahtumat pyörii mulla filminauhana ja valvon jatkuvasti Karrin tekemisiä. Säikähdän heti jos se ei esimerkiks vastaa mulle tai jos se on toisessa huoneessa ja kuuluu kolahdus. Ruokahalu on mennyt täysin ja kroppa käy kokoajan ylikierroksilla. Tosin oon nyt huomannu että oma olotila on jo parempaan päin. Jokainen ääni ei saa mun sydäntä kurkkuun ja uskalsin nukkua viime yönä kunnon yöunet.

Tää tapahtuma on kyllä laittanu omat elämänarvot täysin uusiksi. Toisaalta mua vähän jopa suututtaa: tätäkö se todella vaatii, että ihminen tajuaa pudota takaisin maan pinnalle ja ymmärtää elämän todellisen merkityksen? Miten itsestäänselvyytenä näitä asioita onkaan pitänyt? Mä elän nyt aikamoisessa tunnemyrskyssä. Koen kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että toinen on mun vieressä. Jokainen pienikin kosketus tuntuu mulle aiempaakin tärkeämmältä. Oon onnellinen että tästä selvittiin, vaikka pelkäsin jatkuvasti pahinta ja kävin läpi kaikki kauhuskenaariot mitä vaan voi olla. Meillä on mennyt Karrin kanssa tosi hyvin eikä me riidellä kuin todella harvoin. Mutta koen silti huonoa omatuntoa kaikesta siitä, mistä on tullut joskus riideltyä, valitettua tai mitä ylipäätään on tullu sanottua. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin menettäny Karrin. Tää on se ihminen jonka kanssa mä haluan elää ja olla. Mutta nyt kuitenkin eletään päivä kerrallaan eikä mietitä liikaa asioita. :)

 
Ja pakko mun on kiittää vielä mun perheen ja ystävien tukea. Äiti tuli jo heti silloin yöllä meille, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Koitin sanoa ettei tulis, kun tilanne oli niin kamala, mutta se tuli silti ja hyvä niin. Lähdettiin ambulanssin perässä sairaalaan ja oltiin siihen asti kunnes Karri sai jatkokuljetuksen isompaan sairaalaan. Mä menin vanhemmille yöksi, en olis pärjänny yksin siinä mielentilassa. Lisäks kaverit on ollu huolissaan, soittanu ja kyselly vointia. En voi korostaa sitä miten tärkeitä nää ihmiset on mulle. ♥

Ilmoitusluontoista asiaa

Hei. Tulin vaan ilmottamaan, että blogi hiljenee nyt ainakin viikoksi tai kahdeksi, riippuen lähipäivistä. Meillä tapahtu viime yönä vakava sairaskohtaus jonka myötä oon tällä hetkellä täysin sekasin. Kello on puoli neljä aamuyöllä ja tulin juuri sairaalasta. En saa unta. Ahdistaa! Suru, pelko ja huoli on jotain sanoinkuvaamatonta. Itkulle ei tuu loppua. Mä en kykene kirjottamaan enempää, en vaan pysty.

Elämänarvot on menny täysin uuteen järjestykseen. Sanon vaan, että ottakaa tosissanne kun sanotaan, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Meillä niin ei luoja kiitos käynyt, mutta tuska on valehtelematta ihan yhtä sydäntä raapivaa. Vielä kun joudut olemaan erossa toisesta. Se tässä on nyt kamalinta. Haluun vaan tietää et kaikki on hyvin. Tää on ihan hirveetä!! :( Muistakaa kertoa ihmisille miten tärkeitä ja rakkaita ne on. Ikinä ei voi tietää, saatko sä enää ikinä mahdollisuutta kertoa sitä toiselle. Tehkää se jo tänään.